Mielenterveysongelma-käsitteellä viitataan tunteisiin, ajatuksiin ja käyttäytymiseen, eli psykososiaalisiin ilmiöihin, jotka koetaan jossakin tilanteessa jonkun näkökulmasta ongelmallisena. Havaittuja psykososiaalisia ongelmia muunnetaan yksinkertaisempaan muotoon luokittelemalla ne ennalta sovittujen oirekriteerien mukaan psykiatrisiksi tai neuropsykiatrisiksi diagnooseiksi.

Oirediagnostiikka mahdollistaa sellaisen reduktionistisen tavan tutkia ja hoitaa psykiatrisia ongelmia, jossa psykososiaalisten ongelmien oletetaan olevan palautettavissa osatekijöihinsä. Esimerkiksi tietynlaisten oireiden oletetaan olevan merkki tietynlaisesta häiriöstä, jota tulisi tällöin hoitaa kyseisen häiriön hoitoon kehitetyin menetelmin. Tai tietynlaisen häiriön tai oireen oletetaan palautuvan tietynlaisiin syytekijöihin, kuten elämäntapahtumiin, psyykkisiin prosesseihin tai aivotoiminnan kaltaisiin ruumiillisiin toimintoihin. Tällöin mielenterveystyössä pyritään tällaisten syytekijöiden tunnistamiseen ja hoitamiseen.

Psykiatriset tai neuropsykiatriset diagnoosit eivät kuitenkaan tosiasiassa kerro, mikä asia havaitun tai koetun ongelman aiheuttaa, koska ne ovat sopimuksenvaraisia oirekuvauksia, eli ikään kuin synonyymeja havaituille ongelmille. Toisiaan muistuttavatkaan psykososiaaliset ongelmat eivät ole palautettavissa aina samana toistuviin syytekijöihin, kuten ihmisten kokemat tunteet, ajatukset tai tietynlainen käyttäytyminen eivät muutenkaan ole. Lisäksi se, milloin tietty tunne, ajatus tai käyttäytyminen on ongelma ja milloin taas ei, on riippuvaista kontekstista, eli siitä, miten tietynlaisiin ominaisuuksiin lähtökohtaisesti kulttuurissamme suhtaudutaan ja mitä ihmisiltä odotetaan.

Vallalla olevaan reduktionistiseen mielenterveyskäsitykseen liittyykin joitakin haasteita. Ensinäkin psykososiaalisten ongelmien luokitteleminen voi johtaa siihen, että sopimuksenvaraiset oirekuvaukset alkavat vaikuttaa ikään kuin todellisilta sairauksilta, jotka aiheuttaisivat koetut tai havaitut ongelmat. Tällöin ihmiset saattavat alkaa selittää ongelmiensa johtuvan psykiatrisesta tai neuropsykiatrisesta diagnoosista, joka on käytännössä itseään ylläpitävä kehäpäätelmä. Samalla ihmisten käsitys normaalista kaventuu, jolloin erilaiset ominaisuudet, kokemukset ja elämänongelmat medikalisoituvat niin, että ne päätyvät mielenterveysalan asiantuntijavallan alle. Palvelukysyntä kasvaa ja hoidossa alkaa korostua yksittäisten oireiden lievittäminen ennalta sovituin menetelmin sen sijaan, että huomioitaisiin ihmisten yksilöllinen elämäntilanne ja ne tekijät, jotka haastavaa tilannetta kyseisen ihmisen elämänkontekstissa tosiasiassa ylläpitävät.

Holistinen, eli kokonaisvaltainen mielenterveyskäsitys tarjoaa vaihtoehdon reduktionistiselle mielenterveyskäsitykselle. Holismin mukaan psykososiaalisten ilmiöiden kaltaiset monimutkaiset kokonaisuudet eivät ole täysin palautettavissa osatekijöihinsä, koska havaittavaan kokonaisuuteen liittyy ominaisuuksia, joita ei ole sen yksittäisessä osassa itsessään.

Holistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen koostuu kehosta, tajunnasta ja tilanteesta, jotka ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa (Rauhala, 1985). Vaikka ihmisen ruumiilliset ja psyykkiset ominaisuudet ovatkin välttämätön ehto myös psykososiaalisille ongelmille, psykososiaaliset ongelmat eivät ole täysin palautettavissa vain yhden ihmisen ominaisuuksiin, koska niiden ongelmallisuus on riippuvaista tilanteesta ja siitä, millaisia merkityksiä psykososiaalisille ilmiöille annetaan. Tämä auttaa ymmärtää, miksi mielenterveysongelmiksi luokiteltuja ilmiöitä ei ole pystytty palauttamaan psyykkisiin tai biologisiin osatekijöihinsä siten, että ne voitaisiin objektiivisesti varmentaa psykometristen testien, aivokuvantamisen tai laboratoriokokeiden kaltaisten menetelmien avulla. Lisäksi se tekee ymmärrettäväksi tutkimustulokset, joiden mukaan mielenterveyshoidon vaikuttavuus perustuu tarkasta hoitomenetelmästä tai ongelmasta riippumattomiin yleistekijöihin, kuten hoitosuhteeseen laatuun ja tavoitteellisuuteen, tilannetekijöiden huomioimiseen sekä oireenmukaisen psyykenlääkehoidon yleisinhimillisiä ajatus- ja tunnetoimintoja muuntaviin vaikutuksiin, jotka eivät tosiasiassa seuraile diagnoosirajoja.

Olen tutkimustyössäni muotoillut holistisesta ihmiskäsityksestä yhdistävää taustateoriaa sellaisille mielenterveyshoito- ja auttamiskäytännöille, joissa korostetaan ryhmätason tarkkarajaisten ja ennalta määriteltyjen arviointi ja auttamismenetelmien sijaan enemmän auttamistyön tarpeen- ja tilanteenmukaisuutta sekä mielenterveyshoidon yhteisten vaikuttavien tekijöiden optimointia (Bergström, 2023). Olen ollut mukana Maailman terveysjärjestö WHO:n (2021) kirjoittaja- ja arviointiryhmässä laatimassa ohjeistusta holististen auttamiskäytäntöjen edistämiseen, joista toivotaan ratkaisua maailmanlaajuisesti pahenevaan mielenterveyspalveluiden kriisiin ja heikkoihin pitkän aikavälin hoitotuloksiin. Yksi WHO:n esimerkki holistisesta mielenterveyshoitomallista on avoimen dialogin hoitomalli, josta voit lukea lisää tästä.

Nykyinen suomalainen sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmä eivät tue holistisia lähestymistapoja. Reduktionismin mukaisesti rakenteet ohjaavat enemmän ylläpitämään, kehittämään ja käyttöön ottamaan ennalta määritettyjä hoitomenetelmiä tai toimintamalleja ennalta määritettyihin ongelmiin. Vaikka tällainen reduktionistinen lähestymistapa toimiikin useimpien lääketieteellisten ongelmien hoidossa, voi se psykososiaalisten ongelmien hoidossa johtaa palvelujen ja auttamiskäytäntöjen epätarkoituksenmukaiseen erikoistumiseen, joka itsessään estää mielenterveyshoidon yhteisten vaikuttavien tekijöiden optimoimisen järjestelmätasolla ja oletettavasti johtaa krooniseen resurssipulaan. Tämä on myös yksi vastaus usein esitettyyn kysymykseen, miksi avoimen dialogin hoitomallin kaltaisia holistisia hoitomalleja ei pyritä laajemmin käyttöönottamaan tai ylläpitämään, vaikka tällaisia lähestymistapoja ihmiset monesti itse kannattavat ja suosisivat.

Holistisemman järjestelmän laaja-alaisempi kehittäminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista, koska se vaatisi kulttuurista muutosta siinä, miten me lähtökohtaisesti ymmärrämme psykiatrisiksi tai neuropsykiatrisiksi määrittyvät ihmiselon ilmiöt. Tällaista muutosta ei välttämättä synny itsestään, sillä mielenterveyskäsitteistö ja ajatus tietynlaisesta ammattilaisavusta on ajan saatossa muuttunut osaksi jaettua todellisuuskäsitystämme. Toiseksi holismin ajatus on vastoin meille ihmisille luontaisempaa hahmottamiskykyä, jossa monimutkaiset asiat pyritään luokittelemaan yksinkertaisempiin ja näin helpommin käsitettäviin kokonaisuuksiin, jotta pystytään tekemään arjen selviytymisen kannalta tärkeää yksisuuntaista syyseurauspäättelyä. Holistista lähestymistapaa on vaikeampi sisäistää ja siten hyödyntää palvelujärjestelmän kehittämisen pohjana.

Itse koen näkökulman avartumisen kannalta tärkeänä sellaisten puitteiden luomisen, jossa erilaisia ajatuksia ja näkökulmia voi turvallisesti tutkia sekä tarvittaessa myös koetella. Tähän pyrin sekä kliinisessä että tutkimustyössäni.

Olen kansantajuistanut tutkimusaihettani Mieletön häiriö – Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu (PS-kustannus) tietokirjassa.